Kadonnutta unelmaa etsin lasin takaa:
ei näy ikimetsää, vaan paskaista taajamaa.
Takaa kaihtimen ulos katselen:
siellä ketjut roikkuu housuissa jokaisen.

Kenen luvalla sinä täällä kävelet,
pitkin katuja eespäin matelet?
Puhu, äläkä enää lässytä!
Kohta räkä valuu ja jotain perästä.

Otan vaaka-asennon edessä television:
on aika tietokilvan ja rahapalkinnon.
Suu vaahdossa huutaa tyttö mekossa:
"Kuinka monta kirjainta on ei-sanassa?"

Nainen ruudussa sitten tiukkaa minulta:
"Mitä keittiössäsi ehdit kokata
kymmenessä sekunnissa?"
Siinä ajassa minä ehdin vain kirota.

En näe suurta valoa.
En sitä elämän paloa.
Ei periaatetta jaloa,
vaan vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Sitä vihan määrää tiedä ei kukaan,
minkä joudun kätkemään.
Täältä en saa ainuttakaan mukaan.
Joudun yksin lähtemään.

Vaikka kuinka yritän ja häärään,
aikaan saa en parempaa.
Vaikka luulin, että täällä määrään,
en silti mistään päättää saa.

Aika ohi meni sen kolmen kuutosen:
satayksitoista uusi luku on petojen.
Kuori ihmisen, ruho sika-eläimen,
on mulla kanan muisti ja nälkä hevosen.

En löydä sisältäni porttia
En elämän valttikorttia
Sillä olen sitä toista sorttia
Vituttaa niin, ettei veri kierrä